Olen valtavassa, hieman ränsistyneessä laivassa. Seuranani on kaksi muuta henkilöä, nuori nainen ja inan itseäni vanhempi mies. Tunnelma on painostava, ja vaikka konkreettisesti kukaan ei ole suoraan takanamme, ilmassa on takaa-ajomaista painostusta, ja liikumme kiireellä kohti laivan alempia osia löytääksemme piilopaikan. Saavumme jonkinlaiseen konehuoneeseen tai varastoon, jossa lihava, nuhjuinen mutta leppoisan oloinen työntekijä keskeyttää puuhansa ihmetelläkseen tulijoita.
"Meidän täytyy päästä piiloon, me maksetaan sulle hyvin jos saadaan olla täällä ja sä et hiisku meistä muille". Työmies on leppoisa eikä liian lojaali työnantajalleen, joten raha vaihtaa omistajaa. Huoneen seinämällä on pinoissa puisia trukkilavoja, joiden alle koitamme kaivautua piiloon (lavojen alla on runsaasti hiekkaa, jota työmies käyttää johonkin tarkoitukseen). Kesken piiloutumisen huoneeseen pöllähtää kaksi nuorta naista, joista toinen huomaa meidät lavojen alla. Huonoa piiloutumista on turha enää yrittää peittää, joten yritämme pysyä liikkumattomina ja äänettöminä kuin kuolleet. Nainen tunkee kasvonsa minun ja miehen kasvojen väliin, kuuntelee hetken (saamme pidätettyä hengitystämme) ja pienen virnistyksen jälkeen puhaltaa hiekkaan, johon kasvomme eivät pysty olemaan reagoimatta pienenpienin elein.
"Kiinni jäitte". Onneksi virnistelevä nainen ei hänkään ole kovin virkaintoinen, vaan jää seuraksemme huoneeseen. Mukava ja helpottunut ilmapiiri saa meidät varomattomiksi, ja mahdollisuudesta huolimatta emme ole piiloissamme kun yllättäen huone täyttyy mustiinpukeutuneista miehistä. Meidät on löydetty, kaikki pakeneminen on ollut turhaa.
Kaikki seuralaiseni ovat kadonneet, luultavasti viruvat jo kalojen ruokana. Olen suuressa huoneistossa, jonka reunoilla häärää muutamia merkityksettömiä ihmisiä, kun luokseni astelee kookas, mustiin pukeutunut hahmo. Tiedän, että tässä edessäni on nyt Stalin. Ulkonäkö on kuin Sarumanilla, mutta pitkät hiukset ovat mustat, ja parta osittain siniseen taittuvaa mustaa. Ylväs hahmo lähestyy minua ennakkoluulottomasti ja lähes lämpimästi, sillä molemmat tiedämme että minua pidetään tarkasti silmällä. Tunnen vahvasti sen, että kyseessä ovat elämäni viimeiset hetket ennenkuin minutkin eliminoidaan, ja pelon aiheuttama raukeus valtaa mielialani: ei ole enää mitään menetettävää, sillä olen jo nyt yhtä hyvä kuin kuollut.
"Anteeksi, saanen vielä kysyä..?" jotenkin mieleniperukoilla tunnen tekeväni jotain historiallista, kasuaalia keskustelua yhden aikansa suurimman diktaattorin kanssa. Ehkä eläisin kuitenkin tämän päivän yli? Ehkä joku merkityksettömistä henkilöistä kuulisi keskustelun ja kertoisi sitä eteenpäin? Kysymyksiini Stalin vastaa ensin nihkeästi, hän ei usko että olisin oikeasti kiinnostunut hänen ideologioistaan, vaan hän uskoo että yritän pitkittää surkeaa elämääni pitämällä keskustelua yllä. Kuitenkin pikkuhiljaa hän alkaa yhä avoimemmin keskustelemaan kanssani.
"Täysin utopistisessa ajatusleikissä, jossa sinä olet valloittanut suuren osan maailmasta ja pystyt ohjaamaan sen ajatusmaailmaa, mitä tekisit uskonnoille?". Puhumme uskonnollisista stigmoista, työleireistä ja holokaustista. Diktaattori, kärkkäistä mielipiteistään ja tulevaisuuden suunnitelmistaan huolimatta tuntuu varsin inhimilliseltä ja fiksulta henkilöltä. Aikani kuitenkin käy vähiin, eikä syvällinen keskustelu ole minua pelastamaan. Stalin tahtoo vielä näyttää minulle jotain viereisessä huoneessa, melkein anteeksipyytävästi. Hän avaa lipaston, ottaa esiin peltirasian, jonka sisältä hän poimii pienen esineen, ja kaatuu jähmettyneenä maahan.
Stalin on kuollut.
